Hohdokas lukuhaasteeni on hieman jäissä, koska leipätyö on jälleen kerran
vaatinut veronsa ja aika on kulunut ilman lisäviihdykkeitä eikä lukemiselle ole
riittänyt energiaa ylen määrin. Olen löytänyt kirjajemmoistani uusia hohtavia ja
kultakirjailtuja teoksia. Lukuhaasteesta olen lukenut nyt Kullervon tarinan, ja
todennut juoniselostuksen hämmästyttävän paikkansa pitäväksi ja Kalevalaa
noudattavaksi. Ilmeisesti on niin, että J.R.R. Tolkienia on pidettävä
suomalaisen mytologian syntysanojen esittäjänä. Hän on ensimmäinen
eurooppalainen tutkija, joka selvästi on tajunnut suomalaisen mytologian
omaleimaisuuden, joskin jos ihan tarkkoja ollaan, taru johon hän ihastui on inkeriläinen
D.E.D. Europaeuksen löytö eikä runosto kuulunut alkuperäiseen vuoden 1835
Kalevalaan.
Alkuperiin törmää joskus mitä odottamattomimmissa paikoissa ja teksteissä.
Selkäni kipeytyi viikonloppuna ja siinä läsiessä käsiin osui pari laulukirjaa,
kas kummassakin kultakirjaillut kannet. Toinen teoksista oli MMM Laulukirja 2, ja toinen Kyllikki
Maliston ja Ahti Sonnisen kokoelmateos Karjalaisia kansanlauluja
Kiihtelysvaarasta eli entisestä kotpitäjästäni, koska Pyhäselkä oli aiemmin osa
Kiihtelysvaaraa. Kyllikki Malisto asui lapsuutensa Kiihtelysvaarassa. Hänellä ja minulla on yhteistä myös kolmannen etunimen käyttö kutsumanimenä.
Anjalassa marraskuussa 1894 syntynyt Kyllikki kertoi lapsuudestaan kiinnostavan
muistelon, jonka luulen hyvin läheltä liippaavan omia juuriani. Ajankohta sijoittuu ilmeisesti vuosisadan
alkuun, koska Kyllikki kirjoittaa näin.
- Keittöömme ilmestyi myös muistini rajavuosina keväisin ja syksyisin vanha
mies, äitini sanaan Ukko Maaranen. Hänen ristimänimensä lienee ollut Risto. Hän
oli roteva ja ryhdikäs ylväs vanhus, mutta hänen oikeanpuoleinen silmänsä oli
sokea, silmämuna kuin jään peittämä. Muistan tuijottaneeni lapsen rohekudella
häntä kyltymättömästi. Hän ei ollut mikä tahansa pyytäjä tai utelija, vaan
asialla. Jo pihamaalla hän oli päästellyt keittiön porraspäähän selästään
mahdottoman painavan kantamuksen suuria sisäkkäin ladottuja pärevasuja ja
käsissään kantamansa pienemmät vasut ”poimurit”. Äiti oli ne häneltä tilannut,
tarvittiinhan suuressa taloudessa vaikka kuinka paljon koreja pyykille,
perunannostoon ja vaikka mihin. Niitä ei tarvinnut tarkistaa, ne olivat tukevia
ja kauniisti myuotoiltuja, eikä niistä myöskään penniäkään tingitty. Ne olivat
sen hinnan arvoisia, minkä Maaranen niistä ilmoitti. En ole ennen enkä perästä
tavannut sen väinämöisempää hahmoa kuin hänen. Hän oli ainoa kiihtelysvaaralainen mieshenkilö, joka piti laajaa kolttumaista, uumille
vyötettyä piikkopaitaa housujen päällä. Vaikutelmaa lisäsi vielä pitkä, tuuhea,
harmaa parta ja olkapäille yltävä keritsimien käymätön tukka, josta tipahteli
keittiön sänkysohvan kannelle täitä siistin Kustaavan kauhuksi. Heti maksun
saatuaan vaitelias vanhus urahti ovelta hyvästinsä ja meni menojaan. Kymmeniä
vuosia myöhemmin kuulin hänellä olleen liikanimen Höykylä Muaranen.
Mahdollisesti kyseessä oli isäni isoisä, josta isäni kertoi karmean
takauspetostarinan, kuinka miesparkaa oli höynäytetty, ja mies menetti maansa
ja metsänsä takauksiin, eikä tila ihan pieni ollut, jotain nykyisten
suurtilallisten luokkaa. Jäinen silmä ilmeisesti oli kaihi, jurous sopii
kuvaan, aspergerius ilmeisesti on sitä rataa periytynyt.
PS ”Höykylä” lienee muodostelma sanoista höynäytetty,
höykytys, höykyttää, höynäyttää. Kylänkuuluksi voi tulla niin monella tavalla.
Sitä ei tarina kerro, kuka oli tuo katala. Liikanimestä päätellen savolainen
syntyjään, sillä karjalainen ei naura toisen vahingolle esimerkiksi pilkkanimen
antamalla, se on tyypillsitä savolaista lupsakkuutta.
…
Mitä taas tulee Laulukirja 2 MMM, siinä on viehkeää
havainnoitavaa. Esimerkiksi välillä ei ole sanottu sävelmän alkuperää, välillä
on, kyseessä on siis jonkinasteinen horjuvan käytänteen toimitustyö. Dance
macabre (kuvataiteessa tunnettu aihe "Kuolemantanssi") kuuluu näihin epämääräisiin teoksiin, josta ei löydy selvitystä sävelestä
eikä sanoista. Joten voinen kirjoittaa sanat, täytynee opetella sävelkin.
Luolassa lukin, peikkojen, pukin,
sorkkien siro sipsutus käy.
Hyytävä viima, karkelon kiima,
silmät ja sarvet, muuta ei näy.
Veikkonen kuule, kauhistu oi,
hiisien himo hirnunta soi.
Ruumiita tuokaa, sarvista juokaa,
hornassa hurrataan.
Aaveet ja peikot tanssivat.
Heikot, haisevat haaskat ontuvat pois.
Luurangot laukkaa, kurkustas haukkaa
Hengen jos saada vois.
Helvetin kaikki kauhut on nyt
pääpirun kanssa temmeltänyt.
Piiloudu loukkoon, hullujen joukkoon
Muuten sun tiesi vie.
Erinomainen kekrilaulu!
Pikku-Väinö on aloittanut muskarin, ihmeitä piisaa. Pojalla ilmeisesti aika
kuluu ihmetellessä, miten monella tapaa ihminen pystyykin väärin laulamaan.