Karjalasta kajahtaa

 

Hohdokas lukuhaasteeni on hieman jäissä, koska leipätyö on jälleen kerran vaatinut veronsa ja aika on kulunut ilman lisäviihdykkeitä eikä lukemiselle ole riittänyt energiaa ylen määrin. Olen löytänyt kirjajemmoistani uusia hohtavia ja kultakirjailtuja teoksia. Lukuhaasteesta olen lukenut nyt Kullervon tarinan, ja todennut juoniselostuksen hämmästyttävän paikkansa pitäväksi ja Kalevalaa noudattavaksi. Ilmeisesti on niin, että J.R.R. Tolkienia on pidettävä suomalaisen mytologian syntysanojen esittäjänä. Hän on ensimmäinen eurooppalainen tutkija, joka selvästi on tajunnut suomalaisen mytologian omaleimaisuuden, joskin jos ihan tarkkoja ollaan, taru johon hän ihastui on inkeriläinen D.E.D. Europaeuksen löytö eikä runosto kuulunut alkuperäiseen vuoden 1835 Kalevalaan.

Alkuperiin törmää joskus mitä odottamattomimmissa paikoissa ja teksteissä. Selkäni kipeytyi viikonloppuna ja siinä läsiessä käsiin osui pari laulukirjaa, kas kummassakin kultakirjaillut kannet. Toinen teoksista oli MMM Laulukirja 2, ja toinen Kyllikki Maliston ja Ahti Sonnisen kokoelmateos Karjalaisia kansanlauluja Kiihtelysvaarasta eli entisestä kotpitäjästäni, koska Pyhäselkä oli aiemmin osa Kiihtelysvaaraa. Kyllikki Malisto asui lapsuutensa Kiihtelysvaarassa. Hänellä ja minulla on yhteistä myös kolmannen etunimen käyttö kutsumanimenä. Anjalassa marraskuussa 1894 syntynyt Kyllikki kertoi lapsuudestaan kiinnostavan muistelon, jonka luulen hyvin läheltä liippaavan omia juuriani.  Ajankohta sijoittuu ilmeisesti vuosisadan alkuun, koska Kyllikki kirjoittaa näin.

- Keittöömme ilmestyi myös muistini rajavuosina keväisin ja syksyisin vanha mies, äitini sanaan Ukko Maaranen. Hänen ristimänimensä lienee ollut Risto. Hän oli roteva ja ryhdikäs ylväs vanhus, mutta hänen oikeanpuoleinen silmänsä oli sokea, silmämuna kuin jään peittämä. Muistan tuijottaneeni lapsen rohekudella häntä kyltymättömästi. Hän ei ollut mikä tahansa pyytäjä tai utelija, vaan asialla. Jo pihamaalla hän oli päästellyt keittiön porraspäähän selästään mahdottoman painavan kantamuksen suuria sisäkkäin ladottuja pärevasuja ja käsissään kantamansa pienemmät vasut ”poimurit”. Äiti oli ne häneltä tilannut, tarvittiinhan suuressa taloudessa vaikka kuinka paljon koreja pyykille, perunannostoon ja vaikka mihin. Niitä ei tarvinnut tarkistaa, ne olivat tukevia ja kauniisti myuotoiltuja, eikä niistä myöskään penniäkään tingitty. Ne olivat sen hinnan arvoisia, minkä Maaranen niistä ilmoitti. En ole ennen enkä perästä tavannut sen väinämöisempää hahmoa kuin hänen. Hän oli ainoa kiihtelysvaaralainen mieshenkilö, joka piti laajaa kolttumaista, uumille vyötettyä piikkopaitaa housujen päällä. Vaikutelmaa lisäsi vielä pitkä, tuuhea, harmaa parta ja olkapäille yltävä keritsimien käymätön tukka, josta tipahteli keittiön sänkysohvan kannelle täitä siistin Kustaavan kauhuksi. Heti maksun saatuaan vaitelias vanhus urahti ovelta hyvästinsä ja meni menojaan. Kymmeniä vuosia myöhemmin kuulin hänellä olleen liikanimen Höykylä Muaranen. 

Mahdollisesti kyseessä oli isäni isoisä, josta isäni kertoi karmean takauspetostarinan, kuinka miesparkaa oli höynäytetty, ja mies menetti maansa ja metsänsä takauksiin, eikä tila ihan pieni ollut, jotain nykyisten suurtilallisten luokkaa. Jäinen silmä ilmeisesti oli kaihi, jurous sopii kuvaan, aspergerius ilmeisesti on sitä rataa periytynyt.

PS  ”Höykylä” lienee muodostelma sanoista höynäytetty, höykytys, höykyttää, höynäyttää. Kylänkuuluksi voi tulla niin monella tavalla. Sitä ei tarina kerro, kuka oli tuo katala. Liikanimestä päätellen savolainen syntyjään, sillä karjalainen ei naura toisen vahingolle esimerkiksi pilkkanimen antamalla, se on tyypillsitä savolaista lupsakkuutta.

…

Mitä taas tulee Laulukirja 2 MMM, siinä on viehkeää havainnoitavaa. Esimerkiksi välillä ei ole sanottu sävelmän alkuperää, välillä on, kyseessä on siis jonkinasteinen horjuvan käytänteen toimitustyö. Dance macabre (kuvataiteessa tunnettu aihe "Kuolemantanssi") kuuluu näihin epämääräisiin teoksiin, josta ei löydy selvitystä sävelestä eikä sanoista. Joten voinen kirjoittaa sanat, täytynee opetella sävelkin.

Luolassa lukin, peikkojen, pukin,
sorkkien siro sipsutus käy.
Hyytävä viima, karkelon kiima,
silmät ja sarvet, muuta ei näy.
Veikkonen kuule, kauhistu oi,
hiisien himo hirnunta soi.
Ruumiita tuokaa, sarvista juokaa,  
hornassa hurrataan.

Aaveet ja peikot tanssivat.
Heikot, haisevat haaskat ontuvat pois.
Luurangot laukkaa, kurkustas haukkaa
Hengen jos saada vois.
Helvetin kaikki kauhut on nyt
pääpirun kanssa temmeltänyt.
Piiloudu loukkoon, hullujen joukkoon
Muuten sun tiesi vie.

Erinomainen kekrilaulu!

Pikku-Väinö on aloittanut muskarin, ihmeitä piisaa. Pojalla ilmeisesti aika kuluu ihmetellessä, miten monella tapaa ihminen pystyykin väärin laulamaan.