Virtuaalitodellisuus 

Kävin viikonloppuna tutustumassa virtuaalitodellisuuteen, ja kun oopperaan, teatteriein, kuntosaleille, uimahlleihin, kirjastoihin, konsetteihin tai muihi tapahtumiin ei pääse, niin keinotodellisuus on hyvä korvike elämyksille. Hyvinä aikoina tuli onneksi silloin tällöin jossain käytyä.

Työssä on menossa työuran arkistointisessio, joten aika kuluu kyllä. Lounasruokalan emäntä on muuttunut pahantuuliseksi, taitaa hänelläkin jo stressikynnys ylittyä. Pakko mikä pakko, nyt on päättäjät teidän pakko kuunnella rajoitustoimienne seurauksia. Kestokynnys alkaa rakoilla monella, se on varmaa. Pakotteet ovat onnistuneet ihan liian helposti ja mukisematta, nyt niistä pitää nostaa helvetinmoinen metakka, jotta tämä kurimus saadaan joskus poikki. 

Minä en ehkä ollenkaan ole heikoimmassa hapessa, koska olen rutinoitunut kestäjä. Eri asia on, etten aio alistua tähän touhuun ihan kiltisti ja mukisematta. Koronarokotehankinnat ovat iha p:stä, sen sanon. Näillä "hyvillä tuloksilla" kestää nyt noin puolitoista vuotta ennen kuin tavoite on saavutettu. Vähintä mitä voisi odottaa, on kunnollinen selitys. Mikään selitys ei ole, ettei niitä nyt ole saatu niin nopeasti kmuin taoivottiin, kun lääketehtailla on ollut tuotantovaikeuksia. Pitäisi saada tarkasti tietää, mitä nuo tuotantovaikeudet ovat, ja mitä niille on tehty ja aiotaan tehdä. Ennen kaikkea milloin ja miten asia korjaantuu vai korjaantuuko lainkaan.   Valehtelu, peittely ja kaunsitelu ovat ikivanha virtuaalitodellisuuden muoto, jolla asiain todellinen laita saadaan vaikuttamaan tarvittaessa vaikka ihmeen ihanalta. Kansanperinteessä törmää tahtomattaankin lumetodellisuuden pohdintaan, peikkojen herkut ovat näennäisesti ihanat, todellisuudessa jotain aivan muuta. 

Arkistotodellisuus on vienyt sen verran voimia, etten ole ehtinyt harrastaa taiteilemista tai edes taidekirjallisuuden lukemista, joten projekti on toistaiseksi jäissä. Olen jäänyt miettimään THL:n nallemaskotti-johtajan lipsausta, jonka mukaan korona on kuin kone lisääntymismekanismiltaan. Aika varomattomasti sanottu näinä mikrosiruepäilysten aikana. Itseään monistavia solukkoja on, ja itseään kopioivista koneistakin puhutaan, Kai sellainen voisi tapahtua myös nanotasolla. Totta kai tuollaiset julkiset möläykset ovat omiaan lietsomaan levottomuutta. Kaikki eivät mene lupsakkuuden ansaan, eikä rauhallisuus ole mikään luonteen tai rehellisyyden tae. Painokkaasti ja elehtimättä nyt oppii kuka tahansa esiintymään. Madallat vain ääntä, puhut puolta hitaammin kuin normaalisti ja pidät kätesi, kielesi ja ilmeesi kurissa, siinä se. Jokainen semiotiikkaa vähänkin opiskellut tuon osaa, jos tarvis on. 

Alla kaksi näkemystäni golfauksesta ennen ja nyt, luonnossa ja keinoympäristössä. Vaikuttaa siltä, että kuvat ovat vuodelta 2015. Ensimmäinen on tehty ihan omasta päästä pikkujoulun hohtogolfauksen jälkeen ja toinen erään kirjankuvituksen mukaan. Sarjasta keskittyminen:

Kuva. Marita Råman. Hohtogolfaajan keskittymisen häirintää

.

Kuva Marita Råman. Vehieriöllä voi olla rauhassa.

Pidin virtuaalikokemuksesta, saatan mennä uudestaankin! Miniooppera suoraan helvettiin tuntui katharsikselta, kuin Danten helvetinretken matkassa olisi ollut ja varsin kaltevalla pinnalla. Meduusojen tanssi oli sekin ihana. Jouduin avaruuteen, maapallon viereen leijumaan, tuntui aika pelottavalta, kun äärtä tai rajaa ei ollut missään.